Blogi

Blogi tarjoaa mielenkiintoisia katsauksia tanssin monimuotoiseen maailmaan.
Tanssin alan eri toimijat, tanssitaiteilijoista tuottajiin ja opettajiin, jakavat kokemuksiaan ja ajatuksiaan tanssista ja taiteesta.


Tanssitaiteilijan elämää Kokkolassa
– ajatuksia arjen pyörteistä ja paikallisen tanssikulttuurin mahdollisuuksista


Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu – Ismo Alanko
Soitimme itkuiselle tyttärellemme tuutulauluksi Ismo Alanko Säätiön ”Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu” kappaletta. Vaikutus oli välitön. Hän hiljentyi kuuntelemaan ja lopulta nukahti. Tyttö elää laulun nimen sanomaa tällä hetkellä täysillä. Ihailemani oi niin nerokas Jacques Brel syventää ajatusta. Katsokaa hänen kymmenminuuttinen haastattelunsa: www.youtube.com/watch?v=0goh5ZZJVro. Brelin mukaan opetamme lapsillemme, että ”asioita tulee tapahtumaan, odottakaapas vain”. Hänen mielestään opetuksen tulisi kuitenkin olla se, ettei mitään kannata odottaa. Muuta kuin itseään. Se, mitä näemme on se, mitä teemme. Brel kauhistelee suurta ihmismäärää, joka lykkää unelmiensa toteuttamista ”sitten kun on aikaa”- mentaliteetilla.

Aloittelevan taiteilijaäidin huolia
Olen koskettunut näiden kahden suuren taiteilijan viestistä. Osaisinpa seurata niin heidän kuin vauvani esimerkkiä täydestä, tässä hetkessä tapahtuvasta elämästä. Kuinka voin pysyä perässä, kun tyttö kasvaa tunneissa, muuttuu silmieni edessä sylissäni sekunneissa? Miten tarjoan hänelle turvaa, kun freelance urani koostuu lyhyistä työllistymispätkistä, epätietoisuudesta ja spontaaneista suunnitelman vaihdoksista? Eikö vastuullisen vanhemman tulisi pystyä ajattelemaan tulevaisuutta pitkälle?

Onnistunhan yhdistämään hetkissä selviytyvän ammattivalintani, sen niin kutsutun taiteilijaelämän, hyvään vanhemmuuteen?

Lapsuus on maantiedettä
”l’Enfance c’est une notion géographique”, toteaa Brel samassa haastattelussa. Niin. Minun lapsuuteni on Kokkola, sen metsät ja Pohjanmaan iäti siteeratut aakeat laakeat. Se on musiikkiluokan innovatiivisuus, Keski-Pohjanmaan Balettiopisto, Konservatorion ja Snellman-salin kömpelöt oppilasesitykset. Lapsuuteni on myös ikävän tunnetta, sillä niin silloisen kuin nyt itse perustamani perheeni suhde kaupunkiin on ollut kuin on/off-rakkaussuhde. Tulimme ja menimme, palasimme ja taas pakkasimme tavarat lähteäksemme.

En olisi ikinä uskonut, että tulisi aika, jolloin haluaisin vain olla kotona ja odottaa vauvani heräämistä. Olen valmiina kun minua tarvitaan. Se on helppoa, luonnollista ja oikeaa. Täällä ex- ja nykyisessä kotikaupungissani lähtökohdat taiteen tekemiselle eivät ole niin itsestään selviä. Työllistyminen kokopäiväisenä tanssitaiteilijana on mahdotonta. Olen alueellisessa työssäni itsekin kuin vastasyntynyt maantieteellisessä lapsuudessa, jossa haluaisin vain loputtoman mahdollisuuden taiteelleni. Sen eteen täytyy tehdä paljon työtä, sillä olen yksi ainoista Kokkolaa tukikohtana pitävistä ammattitanssijoista. En saa elantoani odottelemalla sitä, että minua joskus tarvittaisiin.

Ymmärtämätön tarve
”En ymmärrä” on ehdottomasti suosituin kommentti Kokkolassa silloin tällöin järjestämieni esitysten jälkeen. Osa yleisöstäni vaivaantuu tästä ”ymmärtämättömästä”. En pyri aina järjelläni tietämään mitä ilmaisen tanssilla. ”En ymmärrä” on juurikin se, mitä ajan takaa, jotta ratio voisi väistyä ja emotiot paljastua kosketettaviksi. ”En ymmärrä” on aito, hieno tunne.

Ehkäpä nykypäivän yhteiskunnassa on vaikea antaa tilaa oikeille tunteille. Materialismin ja konsumeralismin tuhoon tuomittuna aikakautena irrationaalinen ja efemeerinen (kaunis kreikan sana ”efemeros”; vain päivän elävä) näyttämötaide pitäisi kulutustuotteena sisällään kestävän tulevaisuuden!

Kun asuin Ranskassa, minun ei tarvinnut oikeuttaa ammattivalintaani samalla tavalla kuin täällä kotimaassani. Ranskassa taiteilijuus ei ole niin vierasta eikä erikoista, erityistä. Ruokapöytäkeskusteluissa siteeratut filosofit puolustavat taidetta elämän lähtemättömänä osana, tarpeena. Taiteen tekemisen takana on tarve (Gilles Deleuze).

Anna minun olla varjosi varjo – Jacques Brel
Kokkolassa ei ole jokapäiväisiä rakenteita tanssin ammattimaiseen tekemiseen, joka ei liittyisi tanssinopetustoimintaan tai yhteisölliseen tanssin ohjaukseen. Onneksi Pohjanmaan Tanssin Aluekeskus on tukena yksittäiselle tanssitaiteilijalle. Haluaisin kokkolalaisena kokea joskus sen, että kaupunkiin kehittyisi oma ympärivuotinen, työllistävä rakenne ammattimaisen tanssitaiteen itseisarvoiselle toteuttamiselle. Tässä olisi meille tänne ajautuville tehtävää. Kokkolalaisella taidekentällä voisi kaikki olla mahdollista. Mitään ei tarvitsisi odottaa.

Taiteella on sija ihmisten varjojen varjona. Tanssin tanssin ja tanssin varjojen perässä ja niiden kanssa, kertoen ihmistarinoita ja välittäen elämän ihmeellisiä tuntemuksia. En jätä Kokkolaa niin kuin rakastaja, jota Brel rukoilee jäämään luokseen. Olen läsnä, tanssitaiteilijan työssä vielä pienissä osissa ja realistisissa rajoissa, aina kun tunnen tarpeen tulevan esiin niin itsestäni kuin kaupunkilaisistakin.

Terveisin Eleni Pierides

Vähän kuunneltavaa:
www.youtube.com/watch?v=QoZr8rIceCA
www.youtube.com/watch?v=za_6A0XnMyw


Comments are closed.